tiistai 4. lokakuuta 2016

Vuosipäivänä vahvempana kuin koskaan.

Kuulostaa ehkä hassulta, mutta olen vahvempi kuin koskaan.

Vuosi on ollut raskain, mutta kaikki voisi olla niin paljon huonomminkin.

  Sairaus on tuonut paljon surua, huolta ja murheita. Vienyt ulkonäköä, työvalmiutta, haaveita, ja oikeuden omaan kehoon. Riippuvaisena kontrolleista, ja lääkäreistä jatkan elämääni vahvempana.





Kortisoni pullottaa kasvoja, ja kehoa edelleen. Osaan kuitenkin nauttia oman vartaloni hyvistä puolista. Kuudessa viikossa ulkonäköni muuttui VIIME SYKSYNÄ, terveestä kauniista naisesta , pyöreäksi, ja sairaan näköiseksi.
 Se oli shokki!!  Nyt kortisoniturvotukset laskee tasaiseen tahtiin, ja sitä tekis mieli vain kuvata itseään. Oi olenpa kaunis. Ne kohdat jotka häiritsi, ennen sairautta ovat merkityksettömiä nykyään.



 Pelkään tietysti sitä hetkeä, kun lääkäri kertoo oleven aika aloittaa dialyysit. Toivon toki kuuluvani siihen jengiin, joka saa myös SEN soiton. Joku on kuollut vuokseni, ja sopiva munuainen on löytynyt. Ehkä joskus..




Kuuleman mukaan Dialyysiä edeltävä vaihe, on kuitenkin usein rankin. Voimat hiipuu, kunto heikkenee, oksentaminen on arkipäivää. Olen siinä rajoilla. Voin hyvin, ja raavin tuota huonoa..
Kaikin tavoin yritän mahdollisimman pitkään pärjätä "omillani", siis omilla munuaisilla.
  Hyvinä hetkinä jos ei muu muistuta, niin yöllä saan herätä pissalle 2-3 kertaa. Munuainen toimii makuuasennossa parhaiten, siksi joudun yöllä heräämään koko ajan pissalle. Tätä on itseasiassa kestänyt nyt 5 vuotta. Uskon sairauden puhjenneen silloin. Kummallista kyllä, valitin tästä usealle lääkärille vuosia, ja kenenkään mielestä tämä ei ollut outoa.. Itse tiesin, ettei myöskään ollut normaalia. Jos lääkärit olisivat kuunnelleet mitkä oli oireet, olisi sairaus pystytty varmasti diagnosoimaan aiemmin. Mahdollisuuteni olisi ollut paljon paremmat, kuin nyt munuaistoiminnan ollessa 32% jäljellä.
 
Vuoden aikana mä oon avannut silmiä monesti, elänyt omassa kuplassa katsoen sivusta ulkomaailmaa. 
Jossain sängyn pohjalla oon todistanut itselle, mä selviän! Mun on pakko!. Onneksi vointi koheni.

Sitten elämä pisti hakemaan mut mitä vain työtä, missä voisin pärjätä.. Sain paikan kehitysvammaisten, ja sairaiden viriketoiminnasta. Palkka ei päätä huimaa, mutta onpas yksi vähemmän valtiolla elätettävää. Töissä tajusin mulla toimivan pää, ja liikuntanivelet. Miten hienoa se on! Munuainen tuhoutuu, mutta se on pieni juttu, jos hoitotaso pysyy hyvänä. Tappava sairaus jos huonosti käy.  Nyt pystyn nauttimaan elämästä kaikilla aisteilla. Mä tunnen rakkautta mun työhön, ja halu auttaa on niin suuri. Voi vitsit miten mä rakastan mun elämää.



Ei tämä postaus tarkoita sitä että, oi että ompas mulla mahtavaa elämää. Huonoja hetkiä tulee, keskitytään siis hyviin hetkiin. Olen saanut blogista paljon kiitosta, ja edelleen siitä tulee hyvä mieli.


Kiitos!

Nautitaan elämästä yllinkyllin, kun sitä on. Hyvää syksyä! 
 


Tuula